13 päivää lokakuuta PÄIVÄ 2 - Miksi tahdomme kuulla kauhutarinoita?

Kun olin ala-asteella, meillä oli usein tapana kertoa toisillemme kauhutarinoita ja yksi mikä jäi mieleeni hyvin, on kauhutarina pellemurhaajasta. Itsessään tarina ei ollut minusta karmiva. Ainakaan sen viidennen kerronnan jälkeen, mutta muistan tarinan melkeinpä sanasta sanaan, koska erään kerran kesäleirillä puhuimme tarinasta ystäväni kanssa ja kaksi tyttöä tulivat kyselemään tarinasta. Kerroimme että emme nyt sitä ala kertomaan, koska 1) olemme kaikki leirillä, jossa pelko lisääntyy, kun emme ole itselle tutussa paikassa ja 2) muistimme itse molemmat, kuinka tarina meitä kauhistutti ensimmäisen kerran. Tytöt anelivat kertomaan tarinan, sanoimme että älkää sitten meitä syyttäkö, jos tarina pelottaa ja tietenkin se pelotti. Toinen tytöistä heräsi itkien yöllä ja kertoi ohjaajalle, että me olimme kertoneet pelottavan tarinan ja meiltä pitäisi "kaivaa silmät päästä". Tämä tietenkin herätti kysymyksen, että oliko tässä tarkoitus saada minut ja kaverini ongelmiin. Nämä tytöt eivät muutenkaan olleet kauhean mukavaa seuraa koko leirin aikana.

Muistan myös, että järjestimme useana vuonna Halloween juhlat ala-asteella ja silloin pukeuduttiin ja joku oli sitten aina lainannut kirjastosta kirjan, joka oli enemmän tai vähemmän täynnä kauhutarinoita, joita sitten luimme ääneen taskulampun valossa.

Monet meistä myös lukivat Goosebumps -kirjoja koulun lukutuokioiden aikana tai kotona ja suosittelivat niitä sitten välitunneilla.

Kauhutarinoilla on todella utelias suhde tunteisiimme ja tätä kutsumme trilleriksi, koska emme tunne ainoastaan pelkoa, vaan innostumme samalla. Olipa pelon syynä sitten kiihtyvä auto, joka meidät ohittaa juuri ja juuri tai Stephen Kingin romaanin lukeminen puolen yön jälkeen, aivomme vapauttavat tuolloin dopamiinia, joka pyrkii lisäämään mielihyvää tai aktivoimaan kehon toimintaa.

Pelon tunteminen kuvitteellisessa ympäristössä pelottavan tarinan kautta antaa meille mahdollisuuden tutkia pelkoamme turvallisen etäisyyden päästä. Mielemme pitävät kuvitteellista kokemusta jännittävänä, ja saamme "kiihtymyksen", kun teeskentelemme pääsevämme vaaraan ja poistuvamme vaarasta. Vähän samalla tavalla kuin kokemus jännittävän huvipuistolaitteen kyydissä.

Miksi jotkut kirjailijat palaavat aina takaisin kirjallisuuden pimeälle puolelle ja keksivät tarinoita, jotka saavat lukijan lukemaan kirjaa tärisevin käsin? Tai ehkä parempi kysymys, josta haluan luoda nyt keskustelua täällä, on, miksi jotkut ihmiset rakastavat pelottavien tarinoiden lukemista?

Adrenaliini

Tämä on oma lempivastaukseni, vaikka monet muutkin ovat todella hyviä. Luemme pelottavia tarinoita ja katsomme kauhuelokuvia, jotta voimme kokea keinotekoisia "taistele tai pakene" -tilanteita. Nämä skenaariot, olivatpa ne todellisia tai kuvitteellisia, saavat kehosi valmiiksi toimintaan antamalla sinulle ylimääräisen annoksen adrenaliinia.

Sydämesi syke kiihtyy, hengityksesi nopeutuu ja verenpaineesi kohoaa - toisin sanoen se on kuin välitön annos kofeiinia yhdistettynä raskaaseen treeniin. Olet valmis hyppäämään korkeiden rakennuste yli yhdellä harppauksella, vaikka saatat huutaa "äiti!" koko matkan.

Tuttu tunne

Olet ollut täällä aikaisemmin ja pidit siitä. Olet lukenut pelottavia tarinoita vuosia, sinulla on lista suosikkikirjailijoistasi ja odotat hikisillä kämmenillä jonossa hänen seuraavan kirjansa ilmestymistä.

Valvot myöhään, käännät sivuja kaikkien muiden nukkuessa. Mutta totuus on se, että et voi nukkua, vai mitä? Ei ennen kuin tiedät mitä seuraavaksi tapahtuu...

Viskeraalinen reaktio

Halu tuntea jotain voimakkaasti - riippumatta siitä, mikä tunne on - voi ajaa lukijat näiden kirjojen pariin. Yksityiskohtaiset kuvaukset sisäelimistä zombietarinoissa eivät ehkä saa sinua innostumaan, mutta maailmassa on paljon lukijoita, jotka elävät lukeakseen tällaista tekstiä.

Elossa olemisen tunne

Kuten yllä oleva vastaus, kirjat, jotka nostattavat sykettäsi muistuttavat sinua, että olet elossa.

Et katso saippuaoopperaa lounasaikaan, vaan olet lukkiutunut romaaniin ja mietit, onko sankaritar todella vahva ja tarpeeksi älykäs selviytyäkseen siitä demonilaumasta, joka on jahdannut häntä viimeiset 20 sivua.

Demonien voittaminen

Meillä kaikilla on omia demoneita, asioita, joita pelkäämme, mutta emme tahdo myöntää niiden olemassaoloa. Asiat kuten klovnit (IT), nuket (Chucky), maailmanloppu (Tukikohta), vampyyrit (Veren vangit) ja sarjamurhaajat (Dexterin pimeät unet).

Kohtaamalla pelkosi romaanissa, voit kesyttää ne tai ainakin kuvitella, että olet kesyttänyt ne.

Tuntemattoman tutkiminen

On rajattomia yliluonnollisia ulottuvuuksia, joissa ihme ja kauhu kulkevat rinnakkain - maailmoja, joissa ihmiset nousevat kuolleista tai joissa joku oppii tulevaisuutta unissaan tai joissa ihmissudet ja vampyyrit elävät rintarinnan.

Siellä on juuri tarpeeksi lumoa ja mysteeriä, jotta haluat tietää enemmän, ja juuri tarpeeksi vaaraa, jotta voit iloita siitä, että tämä on fiktiota.

Voimakkaiden tunteiden tunteminen

Viha - pelko - rakkaus - yllättävyys - kauhu - vastenmielisyys - empatia...

Pelottavissa tarinoissa on kaikki nämä tunteet ja enemmänkin loukussa sivujen välissä, ja ne vain odottavat viattoman lukijan saapumista vapauttamaan ne. Ennen kuin huomaatkaan, koet samoja tunteita.

Todiste siitä, että voimme selvitä

Eikös tämä olekin se asia, joka on suurimmassa roolissa? Jokainen meistä tekee salaa muistiinpanoja omaan mieleen asioista, että jos sattuisi samanlainen tilanne eteen niin tiedät mikä estää demonia tulemasta lähelle ja tappaa ihmissuden. Varmasti sinäkin tiedät, miten toimia jos zombiet yhtäkkiä täyttävätkin maapallon.

Tyytyväisyys kauhun voittamisesta

Ei ole mitään ihanampaa tunnetta kuin se viimeinen hetki, jossa sankaritar lävistää viimeisen vampyyrin - lihakset rentoutuvat melkein välittömästi, makaat taaksepäin tuolissasi ja hengität sitten ansaitun pitkän huokauksen, koska huomaamattasi olet pidättänyt hengitystäsi.

Todiste, että lohikäärmeitä on olemassa ja ne voi päihittää

Mitä? Voivatko kauhutarinat antaa sinulle toivoa? Lainatakseni jotakuta hiukan asiasta tietoisempaa henkilöä; "Sadut ovat enemmän kuin totta; ei siksi, että ne kertovat meille lohikäärmeiden olevan totta, vaan koska ne kertovat meille, että lohikäärmeet on mahdollista päihittää." - G. K. Chesterton.

Katsoessamme tarinan hahmon kamppailevan sängyn alla piileskelevän hirviön kanssa voimme saada kaipaamaamme rohkeutta kohdata omat hirviömme. Kyllä, tarinat kauhusta voivat todella olla innostavia, kun ne on kirjoitettu tämä tarkoitus mielessä.