Vääristynyt kuva syömisestä ja omasta kehosta

Olen aina kamppaillut syömisen kanssa. Vanhimmat ystäväni tietävät tämän, sillä he ovat nähneet kuinka olen yläaste aikoina väen väkisin tunkenut ruokaa alas, vaikka keho on sanonut ei. Nykyisin ongelma ei ole niin vakava, mutta tuollaisista asioista jää se pieni jälki. Vaikka mitään hätää ei olisikaan tuo jää silti refleksin omaiseksi leijumaan ilmaan. Omalla kohdallani stressi vaikuttaa hyvin paljon syömiseeni.

Aihe on minulle hyvin arka, sillä olen aina saanut kuulla kuinka syön joko kuin linnunpoikanen tai kuin possu. Mikä puolestaan on saanut minut hyppimään syömiseni kanssa sekä ajatuksen etten tule koskaan olemaan sopusuhtainen. Olen aina joko liian lihava tai liian hoikka. Vaikka tämä on se ajatus mikä päässäni pomppii en ole tyhmä. Tiedän olevani kooltani "petite", joten en todellakaan tarvitse laihdutusvinkkejä, mitä monet minulle antavat. Aina kun saan sen buumin kuntoilla keskityn mieluummin massan rakentamiseen, sillä en todellakaan kaipaa laihempaa ulkomuotoa ja kuten normaalistikin ihmiset ovat erilaisia. Kaikkien ei tarvitse pudottaa painoa, laihtua. Kuten omalla kohdallani, olen aivan varmasti tälläkin hetkellä muutaman kilon alipainoinen tai sitten juuri siinä painossa missä minun kuuluisikin olla pituuteeni nähden.

Mutta syy sille miksi kirjoitan nyt tätä postausta on tämä; koska olen kamppaillut syömisen kanssa koko ikäni en suvaitse sitä, että tästä kommentoidaan. Oli kyseessä minun tai jonkun toisen syömisestä, en hyväksy sitä. Tämän postauksen kirjoittamiseen vaikuttaa se, että vähän aika sitten töissä ollessani sain kollegaltani kommentin koskien välipalaksi ostamiani ruokia. Kommentti meni suurin piirtein näin; "Hauska katsoa noita sun ostoksia kun oot noin hoikka. Mut kyllä tuo kostautuu sitten kun olet kolmekymppinen". Hämmennyin tästä kommentista tyystin ja kun sitten pääsin takahuoneeseen purskahdin melkein itkuun enkä pystynyt syömään koko päivänä mitään. Eväät jotka ostin, nakkipiilo, vanilijaviineri ja rahkapatukka (tiedän eivät terveellisimpiä ruoka vaihtoehtoja), lensivät roskikseen.

Sanoilla on voimaa ja tuollainen kommentti sai minut syömään todella huonosti. Ei vähän vaan huonoa ruokaa sekä herkkuja. Tällainen kommentointi on myös todella, todella asiaton. Kerroin asiasta esimiehelleni, joka lupasi ottaa henkilön puhutteluun asiasta kunhan hän palaisi töihin lomansa jälkeen. Vaikka minua myös pelotti myöntyä hänen kysymykseensä haluaisinko olla keskustelussa mukana sanoin silti kyllä. Vihaan puhua tästä aiheesta, sillä minusta tuntuu kuin yrittäisin aina väen väkisin keksiä tekosyitä sille miksi syöminen on minulle suuri haaste. Samalla se on yhtä typerää kuin lapselle selittäminen, miksi taivas on sininen. Näin nyt vain on ja sille en mahda mitään. Kävimme tuon keskustelun ja henkilö oli pahoillaan, oli tarkoittanut sen vitsiksi. Tosi mauton vitsi. Asia on kuitenkin nyt käsitelty ja toivotaan, ettei tällaista tapahdu uudestaan minun tai kenenkään toisen kohdalla. (uskon kyllä näin, sillä hän oli todella pahoillaan.)

Tällaisissa asioissa ja vastaavissa tilanteissa sanoja täytyy miettiä. Koskaan ei nimittäin tiedä mitä toisen elämässä on meneillään. Itse olen ollut positiivisessa suhteessa syömisen kanssa vuoden, mutta silti tuo vaikutti minuun, mutta mitä jos en olisi ollut? Tilanne olisi voinut olla pahempi kuin se että jätin sinä päivänä ateriat väliin ja aloin näkemään itseni hiukan pulleana. Vatsani on tuottanut minulle suurta ahdistusta viimeiset viikot ja parhaani mukaan olen yrittänyt piilotella sitä. Enemmän ehkä itseltäni kuin muilta. Mieleni on sellainen, että sanat vaikuttavat herkästi. Olin kuitenkin myrkyllisessä suhteessa, jossa manipulointi oli suuresti läsnä ja siitä kahleesta on vaikea päästä vapaaksi, vaikka henkilö itse ei ole mitenkään mukana elämässäni.

Pohdin moneen otteeseen aloittavani uudelleen treenaamisen, sillä loppupeleissä se tuotti minulle todella paljon iloa viime keväänä. Mutta pienen hetken kestänyt suhteeni toisen narsistin kanssa viime syksynä sai minut rakentamaan suuren muurin sen eteen, sillä hänen sanojensa mukaan on vain yksi tapa treenata, hänen tapansa. Minä toimin väärin kokeillessani muuta enkä edes yrittänyt tarpeeksi. Lopetin koska minulla meni maku koko hommaan ja tuo ruoka kommentti sai minut katsomaan kehoani ja häpeämään että olin lopettanut. Häpesin pömpöttävää vatsamakkaroilla varustettua vatsaani ja aloin pelkäämään, että R huomaisi asian alkaen inhoksumaan minua. Aivan kuten aikaisemmin oli käynyt. Mutta mikä auttoi minua oman kehoni hyväksymisessä ja nostatti haluani olla keholleni mukava oli kuitenkin hänen näkemyksensä kehostani sekä kannustava asenne.

Tuntuu typerältä sanoa, että kumppanin sanat vaikuttavat omiin tekemisiin ja aatteisiin, mutta se on tosi asia. Olisi outoa, jos kumppanin sanat eivät vaikuttaisi mitenkään. Sen sijaan, että R olisi myöntynyt kollegani sanoihin syömisestäni hän kauhistui ja oli huolissaan kun en ollut syönyt. Hän ei soimannut minua piilotellessani vatsaani. Eikä myöskään painostanut syömään terveellisemmin, aloittamaan liikkumista kun kerroin hänelle ajatuksiani. Tein kaiken itse, omaan tahtiini ja hän kannusti perässä. Tsemppasi juomaan vettä, syömään ja mitä enemmän hän antoi kehuja vatsasta jota vihasin sain enemmän positiivista voimaa aloittaa treenamisen. Se antoi sen tunteen, mitä minulla ei ole suhteessa koskaan ollut; hän hyväksyy ja haluaa minut huolimatta vatsamakkaroistani. Saan treenata, se ei ole edellytys suhteen jatkumiselle.

Kun tuollaisia negatiivisia kommentteja antaa ihmiselle hänen suhtautuminen ruokaa ja omaa kehoa kohtaan saattavat vääristyä. Syöminen ja painontarkkailu alkavat hallita elämää tai sitten vain mässäily voi hallita. Ei ole siis kenenkään paikka lähteä kommentoimaan kenenkään syömisiä. Olen huomannut, että usein ihmiset joilla on ongelmia oman kehonsa kanssa ovat usein niitä, jotka näitä kommentteja laukovat. Hyvinä esimerkkeinä kollegani joka punnitsee jokaisen ruokansa ja exäni, joka kuntoilusta huolimatta vihaa kehoaan kun se ei ole tarpeeksi "timmissä" kunnossa. Tuon tyyppiset ihmiset ovat viimeisiä joita kannattaa kuunnella, sillä he saavat mielihyvää nähdessään muidenkin kamppailevan kehonsa kanssa. Tällöin he eivät ole yksin. Se on vain julmaa ja ajattelematonta.

En näe kehossani kauheasti eroa, mutta treenaamisen aloittamisesta on kulunut vasta viikko. En kuitenkaan värähdä häpeästä kävellessäni peilin ohi ja se jos mikä on edistystä! Keskityn nyt vain siihen, että minulla on hyvä olo kun kävelen peilin ohitse. Että syön, juon vettä ja kuntoilen jos siltä tuntuu - joko ihan treenaamalla treenaten tai menen vaikka kävelylle. Olen jälleen kaipaillut juoksemisen pariin.